Sin' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta
noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille, ikävä imehnoisille,
kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.
Nuoret neuvoa pitävät, ikäpuolet arvelevat,
kuinka kuutta lietänehe, päivättä elettänehe
noilla raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.
Neiet neuvoa pitävät, orpanat osaelevat.
Päätyvät sepon pajahan. Sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, seppo, seinän alta, takoja, kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon keheä!
Pah' on kuun kumottamatta, outo päivän paistamatta."
Nousi seppo seinän alta, takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta, uutta auringon kehäistä.
Kuun on kullasta kuvasi, hopeasta päivän laati.
Tuli vanha Väinämöinen, ovelle asetteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni!
Mitä paukutat pajassa, ajan kaiken kalkuttelet?"
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuuta kullaista kuvoan, hope'ista aurinkoa
tuonne taivahan laelle, päälle kuuen kirjokannen."
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Jo nyt laait joutavia!
Ei kumota kulta kuuna, paista päivänä hopea."
Seppo kuuhuen kuvasi, takoi päivän valmihiksi.
Noita nosteli halulla, kaunihisti kannatteli,
kuun on kuusen latvasehen, päivän pitkän männyn päähän.
Hiki vieri viejän päästä, kaste kantajan otsasta
työssä tuiki työlähässä, nostannassa vaikeassa.
Saipa kuun kohotetuksi, auringon asetetuksi,
kuun on kuusen kukkuralle, päivyen petäjän päähän:
eipä kuu kumotakana eikä päivyt paistakana.
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan käyä, miehen merkkiä kysyä,
minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi."
Itse vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
leikkasi lepästä lastut, laittoi lastut laaullensa,
kävi arvat kääntämähän, sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Kysyn Luojalta lupoa, vaain varsin vastinetta.
Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa:
minne meiltä päivä päätyi, kunne meiltä kuu katosi,
kun ei ilmoisna ikänä nähä noita taivahalla?
"Sano, arpa, syytä myöten, elä miehen mieltä myöten,
tuo tänne toet sanomat, varmat liitot liikahuta!
Jos arpa valehteleisi, niin arvo alennetahan:
arpa luoahan tulehen, merkki miesten poltetahan."
Toi arpa toet sanomat, merkki miesten vastoavi:
sanoi päivän saaneheksi, kuun tuonne kaonneheksi
Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän.
Vaka vanha Väinämöinen siitä tuon sanoiksi virkki:
"Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille,
saan ma kuun kumottamahan, päivä kullan paistamahan."
Jopa läksi jotta joutui pimeähän Pohjolahan.
Astui päivän, astui toisen: päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Pohjan portti, kivikummut kuumottavi.
Ensin huuti huikahutti tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venettä tänne joen poikki päästäkseni!"
Kun ei huuto kuulununna eikä tuotuna venettä,
keräsi kekosen puita, kuivan kuusen lehväsiä;
teki tulen rantaselle, saavutti savun sakean.
Tuli nousi taivahalle, savu ilmahan sakeni.
Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyi ikkunahan.
Katsoi tuonne salmen suuhun, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mi tuolla tuli palavi, tuolla saaren salmen suulla?
Pieni on sotatuliksi, suuri nuottavalke'iksi."
Itse poika pohjolaisen pian pistihe pihalle
katsomahan, kuulemahan, tarkasti tähyämähän:
"On tuolla joen takana mies kempi kävelemässä."
Siinä vanha Väinämöinen jo huhusi toisen kerran:
"Tuo venettä, Pohjan poika, Väinämöiselle venettä!"
Niin sanovi Pohjan poika, itse lausui, vastaeli:
"Ei täältä venehet joua. Tule sormin soutimina,
kämmenin käsimeloina poikki Pohjolan joesta!"
Siinä vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekänä, ku on tieltä myösteleikse."
Meni haukina merehen, siikana silajoelle,
pian uipi salmen poikki, välehen välin samosi.
Astui jalan, astui toisen, Pohjan rannalle rapasi.
Niin sanovi Pohjan poiat, paha parvi pauhoavi:
"Käypä Pohjolan pihalle!" Meni Pohjolan pihalle.
Pohjan poikaset sanovat, paha parvi pauhoavi:
"Tules Pohjolan tupahan!" Meni Pohjolan tupahan;
jalan polki porstuahan, laski kääkähän kätensä,
siitä tunkihe tupahan, ajoihe katoksen alle.
Siellä miehet mettä juovat, simoa sirettelevät,
miehet kaikki miekka vyöllä, urohot sota-aseissa
pään varalle Väinämöisen, surmaksi suvantolaisen.
Nuo kysyivät tullehelta, sanoivat sanalla tuolla:
"Ku sanoma kurjan miehen, tuuma uinehen urohon?"
Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet.
Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?"
Pohjan poikaset sanovi, paha parvi lausueli:
"Tuonne teiltä päivä päätyi, päivä päätyi, kuu katosi
kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon.
Sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä."
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun
ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta,
käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!"
Veti miekan, riisti rauan, tempasi tupesta tuiman,
jonka kuu kärestä paistoi, päivä västistä välähyi,
hepo seisovi selällä, kasi naukui naulan tiessä.
Mittelivät miekkojansa, koittelivat korttiansa:
olipa pikkuista pitempi miekka vanhan Väinämöisen,
yhtä ohrasen jyveä, olen kortta korkeampi.
Mentihin ulos pihalle, tasarinnan tanterelle.
Siitä vanha Väinämöinen löip' on kerran leimahutti,
löipä kerran, löipä toisen: listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan päitä päitä Pohjan poikasien.
Siitä vanha Väinämöinen kävi kuuta katsomahan,
päiveä kerittämähän kirjarinnasta kivestä,
vuoresta teräksisestä, rautaisesta kalliosta.
Astui tietä pikkuruisen, kulki matkoa vähäisen,
niin näki vihannan saaren. Saarell' on komea koivu,
koivun alla paasi paksu, alla paaen kallioinen,
yheksin ovia eessä, saoin salpoja ovilla.
Keksi piirtämän kivessä, valeviivan kalliossa.
Veti miekkansa tupesta, kirjoitti kivehen kirjan
miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä:
katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi pakahtui.
Vaka vanha Väinämöinen katsovi kiven rakohon:
siellä kyyt olutta juovat, maot vierrettä vetävät
kirjavan kiven sisässä, maksankarvaisen malossa.
Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi:
"Sentähen emäntä raukat vähemmin olutta saavat,
kunp' on kyyt oluen juovat, maot viertehen vetävät."
Leikkasip' on pään maolta, katkoi kaulan käärmeheltä.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Elköhön sinä ikänä, tämän päivyen perästä
kyyt juoko olosiamme, maot mallasjuomiamme!"
Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä:
ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli.
Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Akka mies asehitoinna, konna kirves-kuokatoinna."
Kohta lähtevi kotia, alla päin, pahoilla mielin,
kun ei vielä kuuta saanut eikä päiveä tavannut.
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen!
Miks'et ottanut minua kanssasi karehtijaksi?
Oisi lukot luikahtanna, takasalvat taittununna,
pääsnyt kuu kumottamahan, nousnut päivä paistamahan."
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei salvat sanoilla taitu, lukot loihulla murene
eikä kourin koskemalla, käsivarsin vääntämällä."
Meni sepponsa pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen! Taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina, avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivestä päästän, päivän päästän kalliosta!"
Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
takoi miehen tarpehia; takoi tuuria tusinan,
avaimia aika kimpun, kelpo kimpun keihä'itä,
eikä suurta eikä pientä, takoi kerran keskoisia.
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas,
siitti siivet sulkinensa, levahutti lentämähän.
Lenteli liki kotia, tuosta loihe loitommaksi,
poikki Pohjolan merestä sepon Ilmarin pajalle.
Aukoi seppo ikkunansa, katsoi, kuin tulisi tuuli:
ei ollut tulento tuulen, oli harmoa havukka.
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit' olet, otus, hakeva, istut alla ikkunani?"
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi:
"Ohoh seppo Ilmarinen, takoja alinomainen,
kuin olet kovin osaava, varsin taitava takoja!"
Sanoi seppo Ilmarinen, itse lausui, noin nimesi:
"Ei tuo kumma ollekana, jos olen takoja tarkka,
kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut."
Lintu kielelle paneikse, havukkainen haastelevi:
"Mitä, seppo, siitä laait, kuta, rautio, rakennat?"
Se on seppo Ilmarinen sanan vastaten sanovi:
"Taon kaularenkahaista tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytketähän vaaran vankan liepehesen."
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan.
Heti loihe lentämähän, pääsi poies Pohjolahan.
Laski kuun kivestä irti, päästi päivän kalliosta.
Itse muuksi muutaltihe, kyhäisihe kyyhkyseksi;
lenteä lekuttelevi sepon Ilmarin pajahan.
Lenti lintuna ovelle, kyyhkysenä kynnykselle.
Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä, lintu, tänne lennit, tulit, kyyhky, kynnykselle?"
Vastasi otus ovelta, virkkoi kyyhky kynnykseltä:
"Tuota lienen kynnyksellä sanomata saattamassa:
jopa kuu kivestä nousi, päivä pääsi kalliosta."
Se on seppo Ilmarinen kävi itse katsomahan.
Astuvi pajan ovelle, katsoi tarkan taivahalle:
katsoi kuun kumottavaksi, näki päivän paistavaksi.
Meni luoksi Väinämöisen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen!
Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän!
Jo ovat tarkoin taivahalla, sijoillansa muinaisilla."
Vaka vanha Väinämöinen itse pistihe pihalle,
varsin päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, taivon aurinko tavannut.
Silloin vanha Väinämöinen sai itse sanelemahan.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä,
päivä kulta, koittamasta, aurinko, ylenemästä!
"Kuu kulta, kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta,
nousit kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä
elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille.
"Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä!
Teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin,
pyytö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!
"Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!"