Jo nyt Ahti Saarelainen, itse lieto Lemminkäinen,
pistäiksen on piilemähän, painaikse pakenemahan
pimeästä Pohjolasta, sangasta Saran talosta.
Läksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi
pakohon pahoja töitä, pillojansa piilemähän.
Niin pihalle tultuansa katseleikse, käänteleikse,
etsi entistä oritta. Näe ei entistä oroa:
näki paaen pellon päässä, pajupehkon pientarella.
Mikäs neuvoksi tulevi, mikä neuvon antajaksi,
ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi,
hivus hieno lankeaisi näillä Pohjolan pihoilla?
Jo kumu kylästä kuului, tomu toisista taloista,
välkytys kylän väliltä, silmän isku ikkunoilta.
Tuossa lieto Lemminkäisen, tuon on Ahti Saarelaisen,
täytyi toisiksi ruveta, piti muuksi muutellaita.
Kokkona ylös kohosi, tahtoi nousta taivahalle:
päivä poltti poskipäitä, kuuhut kulmia valaisi.
Siinä lieto Lemminkäinen Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko, hyvä Jumala, mies on tarkka taivahinen,
jymypilvien pitäjä, hattarojen hallitsija!
Laaipa utuinen ilma, luopa pilvi pikkarainen,
jonka suojassa menisin, kotihini koitteleisin
luoksi ehtoisen emoni, tykö valtavanhempani!"
Lenteä lekuttelevi, katsoi kerran jälkehensä:
keksi harmoan havukan sen silmät paloi tulena
kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isännän.
Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni!
Muistatko muinaista sotoa, tasapäätä tappeloa?"
Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Havukkani, lintuseni! Käännäite kohin kotia!
Sano tuonne tultuasi pimeähän Pohjolahan:
'Kova on kokko kourin saa'a, kynälintu kynsin syöä.'"
Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa
suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä.
Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa,
aitoviertä astuessa. Ennätti emo kysyä:
"Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani!
Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi?
Onko sarkoin vaarrettuna noissa Pohjolan pioissa?
Jos on sarkoin vaarrettuna, saat sinä paremman sarkan,
taattosi soasta saaman, tavoittaman tappelosta."
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun sarkoin vaarteleisi! Itse vaartaisin isännät,
vaartaisin sata urosta, tuhat miestä tunnustaisin."
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin?
Oletko voitettu orihin, herjattu hevosen varsoin?
Jos olet voitettu orihin, ostaos ori parempi
ison saamilla eloilla, vanhemman varustamilla!"
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun herjaisi hevosin eli varsoin voitteleisi!
Itse herjaisin isännät, voittaisin oron ajajat,
miehet vankat varsoinensa, urohot orihinensa."
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin,
kuta synke'in syämin Pohjolasta tultuasi?
Oletko naisin naurettuna eli piioin pilkattuna?
Jos olet naisin naurettuna eli piioin pilkattuna,
toiset toiste pilkatahan, naiset vasta nauretahan."
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani!
Ken mun naisin naurattaisi eli piioin pilkkoaisi!
Itse nauraisin isännät, kaikki piiat pilkkoaisin,
nauraisin sataki naista, tuhat muuta morsianta."
Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mi sinulla, poikueni?
On sulle satunen saanut Pohjolassa käyessäsi,
vainko liioin syötyäsi, syötyäsi, juotuasi
olet öisillä sijoilla nähnyt outoja unia?"
Silloin lieto Lemminkäinen sai tuossa sanoneheksi;
"Akat noita arvelkohot öisiä unennäköjä!
Muistan yölliset uneni, sen paremmin päivälliset.
Oi emoni, vanha vaimo! Sääli säkkihin evästä,
pane jauhot palttinahan, suolat riepuhun sovita!
Pois tuli pojalle lähtö, matka maasta ottaminen,
tästä kullasta ko'ista, kaunihista kartanosta:
miehet miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä."
Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella:
"Miksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Siksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä:
mun poloisen pään varalle, vasten kauloa katalan.
Tuli työ, tapahtui seikka noilla Pohjolan pihoilla:
tapoin pojan pohjolaisen, itsen Pohjolan isännän.
Nousi Pohjola sotahan, takaturma tappelohon
vasten vaivaista minua, yksinäisen ympärille."
Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa:
"Jo sanoin minä sinulle, jo vainen varoittelinki,
yhä kielteä käkesin lähtemästä Pohjolahan.
Mahoit olla oikeassa, eleä emon tuvilla,
oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa,
ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa.
"Kunne nyt, poikani poloinen, kunne, kannettu katala,
lähet pillan piilentähän, työn pahan pakenentahan,
ettei pää pahoin menisi, kaula kaunis katkeaisi,
tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi?"
Sanoi lieto Lemminkäinen: "En tieä sitä sijoa,
kunne painuisin pakohon pillojani piilemähän.
Oi emoni, kantajani! Kunne käsket piilemähän?"
Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui, noin nimesi:
"En mä tieä, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan.
Menet männyksi mäelle, katajaksi kankahalle,
tuho sielläki tulevi, kova onni kohtoavi:
use'in mäkinen mänty pärepuiksi leikatahan,
usei'in kataja kangas seipähiksi karsitahan.
"Nouset koivuksi norolle tahikka lehtohon lepäksi,
tuho sielläki tulisi, kova onni kohti saisi:
use'in noroinen koivu pinopuiksi pilkotahan,
use'in lepikkölehto hakatahan halmeheksi.
"Menet marjaksi mäelle, puolukaksi kankahalle,
näille maille mansikoiksi, mustikoiksi muille maille,
tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi:
noppisivat nuoret neiet, tinarinnat riipisivät.
"Mene hauiksi merehen, siiaksi silajokehen,
tuho sielläki tulisi, kova loppu loukahtaisi:
mies nuori, noentolainen, veisi verkkonsa vesille,
nuoret nuotalla vetäisi, vanhat saisi verkollansa.
"Menet metsähän sueksi, korpimaille kontioksi,
tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi:
mies nuori, noen näköinen, kärestäisi keihä'änsä
surmataksensa sutoset, metsän karhut kaataksensa."
Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän ilke'immät, paikat arvoan pahimmat,
kussa surma suin pitäisi, kova loppu loukahtaisi.
Oi emo, elättäjäni, maammo, maion-antajani!
Kunne käsket piilemähän, kunne käsket ja kehoitat?
Aivan on surma suun e'essä, paha päivä parran päällä,
yksi päivä miehen päätä, tuskin täytehen sitänä."
Silloin äiti Lemminkäisen itse virkki, noin nimesi:
"Sanon ma hyvänki paikan, ani armahan nimitän,
missä piillä pillomuksen, paeta pahan-alaisen:
muistan maata pikkuruisen, tieän paikkoa palasen,
syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä.
Sie vanno valat ikuiset, valehettomat, vakaiset,
kuunna, kymmennä kesänä et sotia käyäksesi
hopeankana halulla tahi kullan tarpehella!"
Sanoi lieto Lemminkäinen: "Vannon mie valat vakaiset,
en kesänä ensimäisnä, tok' en vielä toisnakana
saa'a suurihin sotihin, noihin miekan melskehisin.
Viel' on haavat hartioissa, syvät reiät ryntähissä
entisistäkin iloista, mennehistä melskehistä
suurilla sotamä'illä, miesten tappotanterilla."
Silloin äiti Lemminkäisen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otapa isosi pursi, lähe tuonne piilemähän
ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä,
saarehen selällisehen, luotohon merellisehen!
Siell' ennen isosi piili, sekä piili jotta säilyi
suurina sotakesinä, vainovuosina kovina;
hyvä oli siellä ollaksensa, armas aikaellaksensa.
Siellä piile vuosi, toinen, käy kotihin kolmannella
tutuille ison tuville, vanhempasi valkamoille!"